Kuvassa Juri Trifonovin kirjassa kuvattu "Talo rantakadulla", 1930-luvulla rakennettu valtava mammuttirakennus, kauhujen talo. Moskova.
Suomen Dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehden 3/2018 kirja-arvostelijan mukaan esikoisdekkarini
Vakoilijoita pikkukaupungissa on "leppoisaa luettavaa ja palauttaa varttuneelle lukijalle muistoja sodan jälkeisestä ajasta".
Kovaan menoon ovat "vähemmän varttuneet" dekkareissa tottuneet, jos seuraava sivulla 110 oleva laittomasti maahan tulleen (fiktiivisen) henkilön poliisikuulustelussa kertoma varhaislapsuuden muisto Stalinin ajan Moskovasta on leppoisaa:
"Tulin isän työhuoneen ovelle. Se oli hiukan raollaan. Huoneesta kuului kovaäänistä puhetta, vieraita ääniä. Kurkistin ovenraosta. Kaksi vierasta miestä moitti vanhaa miestä, joka oli polvillaan heidän edessään selin heihin. Vanhus katsoi minuun. Hänen silmänsä olivat kauhusta selällään. Toinen miehistä painoi pistoolin hänen niskaansa, kuului outo suhahtava ääni, ja vanhus lyyhistyi maahan kuin säkki ja kaatoi pienen pöydän. Murhaajat käärivät itämaisen maton murhatun ympärille, nauroivat ja raahasivat mattokäärön ulos pariovista, jotka olivat huoneen takaseinässä. Kuului lasin kilinää, mikä pelasti minut, sillä huudahdin kauhusta. Hiivin makuuhuoneeseen. Sydämeni hakkasi. Painuin peiton alle ja suljin silmäni. Minulla oli edelleen hirveä jano.
Äiti ja isä tulivat puistosta iloisina posket punaisina ulkoilmasta, äiti kosketti otsaani ja sanoi, että kuume oli noussut.
– He ovat vieneet työhuoneen maton, kuiskasi äiti isälle.
– Pesulaan, sanoi isä. Tiesin, että hän valehteli. Saimme uuden maton."
(Anna Amnel: Vakoilijoita pikkukaupungissa 2018, sivu 110)
Se oli tosi leppoisaa - vai mitä?
Pirjo Ylöstalo: "Haparointia 1950-luvulla". Anna Amnell: Vakoilijoita pikkukaupungissa. Books on Demand 2018.203 s. - Ruumiin kulttuuri. Käräjät: Dekkarit ja jännitys, 66-67.
