Yljäämänainen ja 'varastettu rakkaus'

Elokuvan suomenkielinen nimi "Ylijäämänainen" viittaa siihen, että naisia oli sodan jälkeen paljon enemmän kuin miehiä, ja kaikille ei riittänyt miehiä. Nykyajan ihmiset eivät tajua yleensä sodanjälkeisen ajan ihmisten maailmankuvaa ja moraalikäsityksiä. HS kirjoittaa.:"--ilmestymisajankohtaan nähden moderni loppuratkaisu." Olen jälleen täysin eri mieltä kuin Helsingin Sanomat. Ensinnäkin 1950-luvun alussa oli alettu arvostaa myös naisen työssä käymistä, sillä sota-aikana miesten ollessa rintamalla, naiset olivat tulleet mukaan työelämään, vaikka osa ihmisistä arvosteli sitä. Ja toinen vahvempi syy on moraalinen. Katsojat eivät olisi hyväksyneet avionrikkojien palkitsemista elokuvan lopussa.
Elokuvan ohjaaja oli Roland af Hällström. Elokuvan nimi on ruotsiksi Varastettu rakkaus. ("som har blivit tagen olovligen och olagligen"). #1950-luvun alku, film noir
1951 Helsinki Stockmann, muoti, poliisien toiminta, sairaala, ravintolakulttuuri, sota.

Helteellä mentiin uimaan

Monin paikoin Suomessa oli vielä syyskuussa 1951 niin lämmintä, että voitiin mennä uimaan koulujen jo alettua. Iisalmen kirkonkylän paras uimapaikka oli  Pänninsaaren rantapoukaman hiekkaranta. Alareen perheen perhealbumi. Lisätietoja

Professori Jukka Kemppinen (s. 1944) kirjoittaa blogissaan Syyskuu 1951: "Opettajamme Kaarina sanoi syyskuun alussa 1951: ”Kun te nyt aloitatte koulutienne, painakaa mieleenne, että syksy 1951 oli harvinaisen lämmin.” Me painoimme mieleemme. Ahopellon Juhani istui uimahousuissa tunnilla. Oli kova helle, ja sitä jatkui."

Katso myös Jotkin asiat pysyvät samoina lapsuuden maisemissa. (tämä blogi. 'uimala')

1950-luvun alun värejä ja elämää

ystieto
Kustantajani BoD lähetti lämpiäiskirjoja. Tajusin tänä aamuna, miksi olin valinnut tuon väriyhdistelmän kanteen. Se sopii sodanjälkeisen maailman väreihin ja on myös samaa kuin Fasaani-vadissa, jota käytettiin kotonani tarjoiluvatina. Se tuo lämpimiä muistoja lapsuudesta. Kun palasin Kanadasta yhdeksän vuoden  siirtolaisuuden jälkeen, sain sukulaisilta joitain myös isotätini Sofian astioista. Sukulaiset olivat viisaasti jakaneet astiastot, jotta kaikki sukulaiset saivat jotain muistoksi suksimestarin sisaren astioista. Toinen Sofia-tädin astiastoista onkin samaa sävyä kuin Fasaani-vati.

Mieheni kotia edustaa kannessa tuo auto, jonka hänen isänsä oli ostanut 50-luvun puolivälissä käytettynä eräältä iisalmelaiselta taksilta. Uusia autoja saivat sodan jälkeen vain ne, jotka niitä todella tarvitsivat: lääkärit ja eläinlääkärit. Auto on vuoden 1951 Standard Vanguard. Appeni kuljetti siinä muun muassa bassoa, jota anoppini soitti paikallisessa amatööriorkesterissa. Appeni johti orkesteria vuosikymmenet.

Cover Design: SelfPubBookCovers.com/RLSather

Poikani on yleensä tehnyt kannet kirjoihini, mutta hän oli hyvin kiireinen päivätyössään, kun etsin kantta. Tämä netistä löytynyt firma työllistää kuvittajia ja tarjoaa edullisia kansia omakustannekirjailijoille. Se sijaitsee New Yorkin lähellä, paikassa jossa vietin vaihto-oppilaana viikon erään perheen vieraana. 

Kansikuvan minulle tuntematon mies vastaa mielikuvaani kirjan nuoresta vt. poliisipäälliköstä, joka on vallankumouksen jälkeen Suomeen muuttaneen valkoisen emigranttiperheen poika. Suku on osittain sefardijuutalaisia. Kaikki on tietenkin fiktiota todellisuuden rajoissa - niin kuin koko kirja.

Vuoden 1951 elokuva: Radio tekee murron

Vuoden 1951 kotimainen elokuva on ehdottomasti Radio tekee murron. Elonet kertoo siitä kaiken ja näyttää trailerin! Käy katsomassa ja lue katkelmia sen ajan elokuva-arvosteluista. Pääosan esittää Hannes Häyrinen.

Se on tämän aikakauden kuva. Tapahtumapaikkana on Helsinki. Radio tekee murron oli hyvin ajankohtainen vuoden 1951 ihmiselle, sillä se oli saanut inspiraationsa edellisen vuoden tositapahtumasta. Siinä esiintyvät poliisit siviiliasuissa ja virka-asuissa. Elokuvan ensi-ilta oli Helsingissä huhtikuun 6. päivä 1951, joten Helsingistä pikkukaupunkiin tullut poliisipäällikkö olisi nähnyt sen tuoreeltaan.

Kirjassani käydään paljon elokuvissa ja monista syistä. 13-vuotias Liisa sanoo, että hänen äitinsä, toimittajaenonsa Eino ja hän itse ovat elokuvahulluja. Liisan äiti sanoo, että elokuvat ovat köyhän ihmisen ylellisyyttä. Onneksi oli paljon hauskoja elokuvia ja elokuvalehtiä, joista leikattiin talteen filmitähtien kuvia ja kiinnitettiin niitä nastoilla tapettiin tai ulkohuoneen seinille, kun niitä oli kertynyt paljon. Suomalaiset rakastivat elokuvia ja elokuvatähtiä. Elokuvat toivat helpotusta 1950-luvun alun ankeaan arkeen ja kylmän sodan aiheuttamaan stressiin sekä antoivat myönteisyydellään unelmia paremmasta ajasta.

Hauska on kohtaus, jossa joukko poliiseja pyrähtää kadulle sen ajan talvitamineissaan. Kuvaan kirjassani sellaisia asuja näin:

"Kaikki poliisit olivat ottaneet käyttöön lämpimät yönsiniset, miltei mustat talvivaatteet, pitkät manttelit, pussihousut, saappaat ja mustat lampaannahkaiset karvahatut, joiden korvalliset voi laskea alas kovalla pakkasella." (Anna Amnell: Vakoilijoita pikkukaupungissa 2018)

Valokuva:

Suomalainen näyttelijä, ohjaaja, käsikirjoittaja ja teatterinjohtaja Hannes Häyrinen (1914-1991) vuonna 1939. 

http://www.helsinki.fi/kansalaismuisti/pitajanmaki/kuvat/hayrinen5.jpg, rajattu alkuperäisestä kuvasta.