Tämä kirja on kirjoitettu myös erään koiran muistolle.
Olen tuntenut elämäni aikana pitemmän aikaa vain yhden koiran, amerikkalaisen Sherlock-nimisen Weimarin koiran, joka asui vaihto-oppilasperheessäni Montanassa. Ja olihan Jagellonica, dalmatialainen Suomenlinnan ystävillä ja mäyräkoira Nettasukulaisilla. Mutta läheisin oli venäjänvinttikoiraksi sanottu suuri ja lempeä koira, johon nojasin lapsena pihalla lumilinnassa. Surullista oli, että juuuri se jäi auton alle markkina-aikaan siinä pienessä rauhallisessa maaseutukaupungissa, jossa ei ollut monta autoa.
Asuimme kouluvuosieni aikana vuokralaisina pikkukaupungin keskustassa sukulaisten omistamassa talossa. Siitä vuokrattiin markkinoiden aikaan myös hevostalleja.Pihaan ilmestyi toisinaan todella upeita hevosia. Vain kerran eräs hevonen pillastui ja nousi takajaloilleen. Olin ruusupensaan takana piilossa ja pelkäsin.
Pidin kovasti hevosista, ja minulla oli tapana mennä salaa talliin, laskeutua tallinvintiltä jonkun ystävällisen hevosen selkään ja lojua siinä hevosen selän päällä kädet hevosen kaulan ympärille käärittyinä. Hevosethan pitävät siitä, että niillä on seuraa.
Eräänä talvena ilmestyi pihaan vinttikoira. Eräs markkinamies oli myynyt hevosen ja saanut osan hinnasta vinttikoiran muodossa. Leikkkitoverini, pieni poika, ja minä olimme rakentaneet pihalle aidan viereen ikioman mökin, hökkeliksi me sitä sanoimme. Siellä oli matto lattialla niin kuin lumilinnoissakin ja pieni kynttilänpätkä. Kaunis suuri koira tuli meidän luokse leikkimökkiin.
Istuin leikkimökin lattialla ja nojasin koiraan. Aina kun näen vinttikoiran, muistelen sitä koiraystävääni. Tajusin juuri, etten muista enää sen koiran nimeä. Mutta onhan siitä hyvin, hyvin kauan aikaa, kun sen viimeksi näin. Ihana koira on yhä mielessä. Eläimen vakava, rehellinen ilme käy suoraan sydämeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti